Työssä jaksaminen

Mikä ihme saa joka aamu lähtemään aikaisin, pimeään, sateeseen, pakkaseen, helteeseen? Varsinkin kun on näin parjattu ammatti kun siivooja. Yksinkertaisesti, tykkään työstäni koska hallitsen sen.

Itse en ole koskaan ollut VAIN siivooja vaan olen siivooja. Joskus huvittaa, kun ihmiset oikein painottavat, että he kyllä arvostavat myös siivoojan ammattia. Mielestäni se on ammatti ammattien joukossa. Kun tuo alan arvostus vain paranisi.

Mikä siis saa jaksamaan? Ammattitaidon ylläpitäminen on mielestäni ihan tärkeimmästä päästä. On kiva selittää tietämättömälle asiakkaalle miksi se mikrokuitu on niin hyvä juttu. Tai miksi ne tensidit ovat siivoojan paras kaveri. Ihmisten ilmeistä näkee kun ne ajattelee  "sehän oikeesti tietää jotain". Siis kun tietää mitä tekee ja varsinkin miksi tekee. Joskus ennen itse innostui kokeilemaan jotain uutta, mutta nykyisessä paikassa siihen ei mitenkään kannusteta eikä nimenomaan osata antaa mahdollisuutta. Rapuissa ei kaikkea voi kokeillakaan, mutta ainakin aineissa ja välineissä tapahtuu kehitystä koko ajan. Osa välineistä tälläkin hetkellä on ihan peruskamaa eikä mitään ammattilaisen välineitä. Edustajat tulisivat mielellään kertomaan ja opastamaan aineiden ja välineiden käyttöä, mutta siihen ei ilmeisesti haluta panostaa. Työpaikan vaihto tässä mielessä vaihtuikin paremmasta huonompaan. On ihan ikävä edellistä osaavaa, innostavaa ja kannustavaa esimiestäni.

Vapaa-aikana pitää päästä irtautumaan työstä. Harrastuksista pitää pitää kiinni. Ei ole pakko lähteä juoksulenkille väsyneenä, harrastaa voi muutakin. Kunhan tekee jotain missä siivous ei tule mieleenkään.  Kokemuksesta tiedän, että se auttaa jaksamaan.

Jaksamisesta suurin vastuu on työnantajalla ja esimiehellä. Jos saa heti aamulla äkäisen, huonosti nukkuneen ja työhönsä tympääntyneen esimiehen kiukun niskaansa ei se työkään enää huvita. Kiitosta ja kannustusta ei ole kuulunut kertaakaan, ei ohjausta, perehdytystä eikä edes sitä ensimmäistä käyntiä. En voi mitenkään vaikuttaa työhöni ja sen kehittämiseen. Jos jotain ehdotat niin jälkikäteen kuulee, että "mikä sekin luulee olevansa". Olen siis hajuton, mauton ja näkymätön, pääasia että hoidan kohteet, en jää sairaslomalle ja ymmärrän pysyä poissa silmistä.

Kehityskeskustelujakaan ei käydä koska esimies ei uskalla ottaa vastaan palautetta omasta työstään. Olemme siis ongelmiemme kanssa motissa. Muutaman vuoden päästä olen itsekin varmaan ihan välinpitämätön ja sopeutunut tilanteeseen mikä on tosi huono juttu. Alaa en silti aio vaihtaa, tämä on kuitenkin se "mun juttu".  

Kumpa työnantaja suhtautuisi minuun niin kuin työntekijöihin kuuluu eli arvostaisi työtäni samalla lailla kuin itsekin arvostan. Ilman minkäänlaista tukea on kuin roikkuisi kuilun reunalla ja odottaa, että joku päivä esimies vetää taas sen herneen nenään ihan tyhjästä ja tönäsee minut sen kuilun reunan yli.  Ehkä jonain päivänä löydän sen täydellisen työpaikan ja pääsen yllättäen, ihan puun takaa antamaan irtisanomisilmoituksen ja voin sanoa, että tulen nauttimaan jokaisesta sekunnista. Siihen asti on vaan pakko kärvistellä.